Downshiftaaminen, oravanpyörän höllääminen tai siitä irrottautuminen esitetään mediassa toisinaan romantisoituna unelmajahtina ja toisinaan taas vapauteen tähyäviä moralisoiden ja syyllistäen. Aihe nostattaa ymmärrettävästi tunteita, kun vastakkain asetetaan yksilön etu versus yhteiskunnan rattaiden pyöriminen. Ikäänkuin se olisi joko-tai.

En olekaan hetkeen aiheesta suoranaisesti kirjoitellut täällä blogin puolella, vaikka toki kytkyjä teemaan useimmista postauksista löytyy, onhan se kuitenkin kantavana elementtinä blogissani.

Kipinän tähän postaukseen sain valmentaja Jukka Harjun facebookissa avaamasta keskustelusta, joissa kannettiin huolta downshiftaamisesta muodoissa, joissa vain pakataan elämä kapsäkkiin, livahdetaan palmun alle laiskanpulskeasti retkottamaan ja jätetään muut kantamaan vastuuta suomalaisen yhteiskunnan toiminnasta.

Myös sijoittajapiireissä aihe nostattaa aina välillä keskustelua. Jos on mahdollistanut omilla valinnoillaan itselleen taloudellisen riippumattomuuden tilan, saako siitä nauttia?

Pienen provokaatiopistoksen voimin lähdin käsittelemään tarkemmin Jukan esille nostamia vastuullisuuden ja vastuuttomuuden näkökulmia tässä alati rakkaassa aihepiirissä, lähinnä omien kokemusteni valossa.

Milloin vastuunkanto muuttuu vastuuttomuudeksi?

Aloin siis taas miettiä vastuunkantamista ja omaa (työ)historiaani. Yleensähän vastuunkanto ajatellaan niin, että on hyve ottaa paljon vastuuta ja hoitaa asioita, joista muut eivät tunnu vastuuta ottavan tai haluavan kannettavakseen. Vastuunkantaja on se tunnollinen ja tarvittaessa muidenkin hommat hoitava tyyppi.

Mietin itseäni (palkka)työelämässä. Olin (ja olen aina ollut) tietynlainen vastuunhaalija, tykkäsin ottaa vähän enemmän hommia, kuin mitä olisin oikeasti pystynyt kunnolla hoitamaan. Halusin vaikuttaa ja viedä asioita hyväksi kokemaani suuntaan, mistä usein seurasi, että todella sain asioita hoidettavakseni liikaakin ja kehitin niitä myös itse  jatkuvasti lisää.

Halusin olla puuhakas “can do” -tyyppi, en mikään tympeä ei:n sanoja tai rajojen vetäjä. Ei haitannut, jos hommia oli paljon, sitten vain juostiin vähän nopeammin ja ollaan vähän sähäkämpiä. Ja himputin tärkeitä.

Ajan mittaan tällainen ajattelu- ja toimintamalli alkoi toki tuottaa myös ongelmia. Stressiä, loppuunsaattamattomia suunnitelmia, kasaantuvien vastuiden ja työtehtävien pinoa, pitkiä, mutta vähemmän aikaansaavia päiviä, epäluottamusta muihin, kaikenlaisia marttyyrielkeitä ja kyynistymistä.

“Itse se on taas kaikki hoidettava”. “Ei tartte auttaa”. “Pitäkööt tunkkinsa, teen itte.” Minusta tuntui helpommalta tehdä moni asia itse, kuin pyytää apua tai koittaa delegoida haalimiani tehtäviä muille.

Tällainen vastuunkanto niin työ- kuin muussakin elämässä alkaa helposti livetä väärille raiteille ja tuottamaan pidemmän päälle ei niin hyviä lopputuloksia. Jokainen ymmärtää, ettei ole kovin vastuullista ottaa niin paljon hommia, ettei pysty niitä hyvin hoitamaan. Teoria vaan on helposti eri kuin käytäntö. 

Omassa tilanteessani aloin ensiapuna töissä sitten jakamaan enemmän vastuuta, irrottautumaan kaikkivoipaisuus- ja korvaamattomuusharhoistani, ja päästämään irti työn näkemisestä niin voimakkaana identiteetin jatkeena kuin se oli siihen asti ollut.

Vastuun jakaminen osoittautuikin näin vastuun kantamiseksi, eikä suinkaan vastuusta lipeämiseksi. Jakamalla töitäni muille ja luottamalla enemmän muihin ihmisiin kannoin myös vastuuta omasta jaksamisestani ja siitä, että työt eivät kasautuisi, vaan tulevat tehdyksi.

Downshiftaaminen vastuunkantamisena

Tämä ei kuitenkaan riittänyt itselleni, sillä sisimmässäni oli pidempien matkojen myötä alkanut versota jo uusia toiveita vapaammasta elämänsuunnasta ja -sisällöstä. Tunnollinen ja vastuuta kantanut minä sai haastajakseen ja tasapainottajakseen sen vapautta ja totaalista “irtiolemista” janoavan puolen minuudestani. Sen puolen joka jo tiesi, mitä seuraavaksi tarvitsen.

Jossain sisimmässäni siis jo käsitin, että olen aika tiltissä, vaikka kohtalaisella rutiinilla pyöritinkin asioita ja mennä porskutin eteenpäin. Fantasiat suuremmasta vapaudesta ja ulkomailla oleskelusta alkoivat kuitenkin häiritä olemistani koko ajan voimakkaammin, niin että oli aika ryhtyä miettimään ulospääsyn mahdollisuuksia koko palkkatyöelämästä ja kaikista haalimistani vastuista.

Jälkeenpäin ajatellen, olisin ollut todella vastuuton, jos olisin jäänyt uhrautuvasti jatkamaan työssä ja painanut sisimmästäni kumpuavat toiveet ja tarpeet jonnekin taka-alalle. Kuormituksesta ja stressistä huolimatta olisin vain huhkinut menemään ja ajatellut, että “asenne ratkaisee” ja joskus joku sen kirkkaimman kruunun päähäni mukavasti asettelee.

Työn rajaamisesta ja stressinhallintatoimista huolimatta se kamelin selkä olisi todennäköisesti jossain vaiheessa katkennut ja pahimmassa tapauksessa, olisin jäänyt pitkälle sairauslomalle tai töppäillyt hajamielisyyksissäni jotain isompia juttuja.

Ajattelen nyt ja ajattelin jo silloin irtisanoutumiseni aikaan, että se miten toimin oli vastuunkantoa itsestäni ja hyvinvoinnistani sekä myös työpaikkani edusta huolehtimista. Muu olisi ollut itseni ja muiden pettämistä.

Uhrautuminen ei ole vastuunkantoa

Uhrautuminen ja ns. kunniallinen, muiden miellyttämisen tien loputon kulkeminen ei siis olisi todellisuudessa ollut vastuullista. Tai kenenkään etuja palvelevaa. Normien mukaisten muottien täyttäminen saattaa muutenkin merkitä oman onnellisuustankin samanaikaista tyhjentämistä. Tätäkin kannattaa joskus  pysähtyä miettimään. Ei voi elää kovin täyttä elämää, jos omat energiavarastot ja muut voimavaratankit on typötyhjiä.

Jos siis sinullakin on taipumus syyllistyä tai annat muiden / yhteiskunnan syyllistää itseäsi, kun alat kulkea aidosti omaa polkuasi, kannattaa kysyä itseltäsi, oletko ehkä sittenkin vain kantamassa viimein todellista vastuutasi ja toimimassa juuri niinkuin kuuluukin toimia?

En usko sellaiseen vastuunkantamiseen, että viimeiseen asti pitää raataa ja uhrautua, luottaen siihen, että yhteiskunta kyllä sitten maksaa vaivan takaisin laittamalla lepokotiin lepäämään, lääkitsemällä psyykenlääkkeillä ja maksamalla työkyvyttömyyseläkkeen lopuille työvuosille. Sitten saa ihminen viimein olla, kaikkensa antoi.

Kyllä on hyvä elämä tällaisesta elämänfilosofiasta ja ”työmoraalista” kaukana, ja mitä tämä sitten taas maksaakaan yhteiskunnalle? Hinta on liian kova kaikille osapuolille, mutta näin vain monet elävät, sillä ajatusmalli on pelottavan syvässä.

Tästä syystä oikeastaan pidän tätä blogia ja teen näitä juttuja, jotta me ihmiset alettaisiin nähdä ja tiedostaa ne todelliset vastuunoton mahdollisuudet ja keinot omassa elämässä.

Niin, että ei jäädä odottelemaan, että meille aina vaan tapahtuu jotain ja ajaudumme jonnekin minne emme halua, vaan alamme itse viemään sitä elämän käsikirjoitusta suuntaan, jonne haluamme. Eihän se ole kenenkään muun homma, vastuu tai velvollisuus!

Pitkittyneen työkuormituksen tai työahdistuksen kanssa painiskelevalle ratkaisu voi olla työsuhteen päättäminen tavalla tai toisella, palautumisjakson järjestäminen ja sitten sellaisten uusien työtapojen ja toimeentulomuotojen etsiminen, jotka mahdollistavat oman hyvinvoinnin, omien unelmien tavoittelun niin, että yhteiskuntakin saa taas jollain välin osansa.

Oravanpyörä omiin käsiin

Parasta tietenkin on alkaa toimia ennaltaehkäisevästi, jo paljon ennen kuin tilanne omassa olossa tai työmaalla on päässyt kovin hankalaksi. Pienten epäilynsekaisten aavistusten ja vaihtoehtoisten ideoiden hiipiessä toistuvasti mieleen, voi olla oikea aika alkaa rakentaa plan B:tä.

Uusien innostavien asioiden opiskelu, säästäminen & sijoittaminen, etäisyyttä tarjoavat matkat tai sivutoiminen yrittäminen voivat olla niitä uusia oravanpyörän muokkaamisen tai pysäyttämisen mahdollistavia väyliä. Jollekin toki saattaa riittää muutokset omassa työssä tai työnkuvassa.

Jos voisin itse tehdä jotain toisin niin olisin ehdottomasti alkanut tutustua sijoittamisen mahdollisuuksiin jo paljon, paljon nuorempana. Fiksut rahavalinnat ja sijoitukset kun todella voivat mahdollistaa niitä elämänlaatua parantavia sapattivuosia, kevyempää työntekoa, starttirahaa yrittäjyyteen tai sitä varhaisempaa eläköitymistä. Käytännössä siis sitä, että on enemmän vaikutusvaltaa omiin päiviin, aikatauluihin ja tekemisen sisältöihin.

Himmailua vai vivutusta? Päätä itse!

Kun downshiftaamiseen liitetään elementtejä uudenlaisesta yrittäjyydestä, lisätään ehkä hieman kierroksia ja kylvetään mukaan vaurastumisen siemeniä saadaan aikaan upshiftaus. Itse en ajattele upshiftausta downshiftauksen vastakohtana, vaan saman ilmiön yhtenä variaationa. Muun muassa Merja Mähkä on kuluneena syksynä kirjoittanut aiheesta kolumnissaan.

Ajatuksena on luoda tehokkaamman yrittämisen ja rahavalintojen myötä uudenlaista itsemääriteltyä vapautta ja hyvinvointia elämään sekä nostetta tulevaisuuteen, joka ei perustu vain akselille palkkatyö-yhteiskunnan tuki. Itselleni tämä upshiftaus näyttäytyy etenkin elämän joustavuutena ja väljyytenä, mahdollisuutena huomioida aiempaa enemmän omaa oloa ja omia tarpeita. Omassa elämäntavassa on siis sekä up- ja downshiftauksen aineksia.

Jos downshiftaus mielletään elämän yksinkertaistamiseksi, hidastamiseksi, itsensä ja resurssiensa säästämiseksi, upshiftaus tuo sen rinnalle investointien ja vapaamman yrittäjyyden potentiaalit.

Upshiftaaja käyttää apunaan tarjolla olevia vipuja omia resursseja säästääkseen, kuten korkoa korolle -ilmiötä ja laittaa rahan töihin. Yrittäjä voi hyödyntää toiminnassaan automatiikkaa ja internetiä. Ideana upshiftauksessakin on mielestäni huolehtia siitä, että omaa aikaa, voimia ja rahaa jää muuhunkin elämässä kuin vain selviytymiseen päivästä toiseen. 

Pohjimmiltaan näissä eri “shiftauksissa” on lähinnä kait kyse siitä, että aktiivisesti itseään kuullen voi säädellä elämän eri pyörien pyörimistahtia ja ottaa vastuun tarvittaessa hidastamalla ja tarvittaessa taas nostamalla kierroksia.

Jos on 20 vuotta laukannut laput silmillä, kieli vyön alla muiden komennossa, voi olla että tarvitaan seuraavat 20 vuotta hitaampaa ja tietoisempaa menoa. Vähintäänkin tarvitaan se pysähtyminen, ja sekin ottaa aikaa jos vauhti on ollut kova. Mutta vähänkö ihanaa, jos on tahtotila ja keinot alkaa päättää tällaisista asioista viimein itse. 

Ei oravanpyörästä irrottautumisen tai sen himmailun tarvitse tarkoittaa sitä, että ei koskaan enää ”tekisi mitään hyödyllistä”, vaan sitä, että tekemisiä ja niiden tahtia voi pitkälti itse säätää. Jos pärjää vähäisemmällä kulutuksella, ei ole pakko tahkota rahaa kuusta toiseen suuria summia. Jos taas on ideoita, virtaa ja sitä rahaakin, kannattaa investoida resurssejaan asioihin, jotka tuovat toimeentuloa myös jatkossa pienemmillä ponnisteluilla.

Sijoittamista ja smart workingia, kädestä suuhun elämisen ja hard working sijaan. Ensin kuitenkin tarvitaan jälkimmäistä, jotta päästään kiinni ensimmäiseen. Jotenkin näin sen ajattelen. Tilanteesta riippuen ponnistelut vapaampien päivien ja. passiivisempien tulojen suhteen voi viedä aikaakin. Kunkin yksilöllisista rahkeista riippuen.

Yhteiskunta- ja onnellisuusvastuu

Ja  mitä tulee siihen yhteiskunnalliseen vastuuseen niin, pitkältihän se menee niin, että kun rahaliikenne tai edes osa siitä pyörii kotimaisten rahalaitosten kautta, suomalainen yhteiskunta saa osansa tuloista / tuotoista, vaikka oman elämänsä shiftaaja viettäisikin jaksoja maailmalla (tai Lapin metsäpirtissä) toteuttamassa omia kutsumuksiaan ja unelmiaan. 

Yhteiskuntamme ongelmista pienimpiä lienee se, että jotkut haluavat luoda verkkaisempaa tai hallittavampaa elämää raadantavaiheiden jälkeen ja huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, onnellisuudestaan, vaikkakin ehkä muualla kuin Suomessa aikaansa viettäen ja maailman mahdollisuuksia tutkiskellen.

Se, että kantaa itse vastuuta itsestään, jaksamisestaan ja onnellisuudestaan vain on asia, jota ei voi koskaan täysin ulkoistaa. Ei yhteiskunnalle, eikä muille ihmisille. Tietyissä elämänvaiheissa tarvitsemme kuitenkin apua ja olemme riippuvaisempia muista ihmisistä ja yhteiskunnasta, siltäkään ei voi toki silmiään ummistaa.

Oman onnellisuusvastuun kantaakseen on pidettävä puolensa monenlaisten paineiden ja vaatimusten viidakossa ja oltava riittävässä kunnossa, jotta voi ja jaksaa rakentaa sitä merkityksellistä ja itselle oikealta tuntuvaa elämää. Elämäntavan täytyy siis tuntua oikealta myös itsestä, eikä vain yhteiskunnan silmissä.

Onnellisten ja hyvinvoivien ihmisten kautta leviää kuitenkin aina hyvää myös heidän ympärilleen, on kyse sitten veroeuroista, positiivisesta mielialasta tai muiden auttamisesta ja inspiroimisesta.

Näin ajattelen itse ja tässä aiheessa olen kyllä vankasti puolueellinen. Mutta mitä sinä ajattelet?

Ps. Kiitos Jukalle inspiraatiosta, eiköhän tässä aika samoilla linjoilla olla.

Lisää postauksia aiheesta oravanpyörä ja siitä ulospääseminen.